Täällä ne minut sitten leikkelee.

 

Miltä tuntuu, kun on saanut syöpädiagnoosin ja odottaa leikkausta?

Minusta tuntuu monenlaiselta.

Ihmettelen muun muassa, että miten se nyt minulle osui? 😮

Osittain olen elänyt terveellisesti, mutta osin myös epäterveellisesti.

Johtuuko se siitä, vai tuosta asiasta?

Olisinko voinut välttää sen, jos olisin elänyt ”paremmin”?

 

Syöpä, mikä synkkä kaiku tuolla sanalla onkaan!

Kuulemma nykyisin siitä moni parantuukin… On vähän alaston olo.

Yllättäen en koe kauhua kuitenkaan. Kuolemanpelko ei tosin kuulu minun maailmankuvaani muutenkaan.

Silloin, kun on minun aikani lähteä täältä, toivoisin vain, että tänne jäävät rakkaat saisivat parhaan lohdutuksen. ❤ ❤ ❤ ❤

Pääosin olen rauhallinen. Silloin tällöin tulee hetkiä, jotka koen vastustajani hyökkäyksinä. Niistä selviydyn turvautumalla puolustajaani.

Somessa (varsinkaan) ei kuulemma saisi puhua uskon asioista eikä politikoida.

No sehän on selvä, että tuputtaminen ärsyttää meitä kaikkia, varsinkin sellainen, mikä on vastakkaista omille näkemyksillemme.

Olen kuitenkin hengellinen ihminen ja se vaikuttaa kaikkeen elämiseeni. Miksei siis myös kuoleman tai sairauden varjon alla.

Nyt siis tyyliin; ”Koettelee, vaan ei hylkää Herra”.

Minulle on selvää, että tarvitsen koettelemuksia (onhan niitä ennenkin ollut). Tiedän kokemuksesta, että selviän niistä uskon ja luottamuksen avulla ja saatan niistä hyötyäkin pikkuisen, jos osaan asennoitua oikein. 😉

Yksi kysymys, joka askarruttaa; miten olen muuttunut naisena mahdollisesti onnistuneen leikkauksen jälkeen? Toinen; tarvitsenko sen jälkeen vielä muita syöpähoitoja ja minkälaisia?

Käytännön asiatkin ovat tuossa mielen vieressä. Pitäisi tehdä nyt asioita, joita en heti leikkauksen jälkeen voi  tehdä. Pitäisi liikkua ja tehdä kotihommiakin enemmän, jne…

Mutta täytyy myöntää, että kaikesta edellä mainitusta huolimatta, arjessa on jotenkin saamaton olo.

Onneksi meillä on pitkä ja turvallinen avioliitto, jossa saamme kokea rakkautta ja luottaa toistemme tukeen, sekä olla tällaisinaan sopivasti arjessa läsnä toisillemme. ❤ ❤

Syntymäpäivänäsi

Tänään on sinun syntymäpäiväsi.

Kolmekymmentäkolme vuotta sitten minulla oli ilo ja kunnia synnyttää sinut tähän maailmaan.

Sieltä, missä sinä nyt olet, puuttuu tyystin aika.

Miten minusta tuntuu tänään, kuin olisit ihan tässä vieressäni?

Eilen, kun siivosin komeroita, katselin taas barettiasi, vyötäsi ja sotilaspassiasi.

Niissä tuntuu vielä häivähdys tuoksustasi…

Juttelen sinulle askareitteni lomassa.

Kun mietin, mitä laittaisin päälleni perjantaina, kun menen Milanoon taidenäyttelyn avajaisiin, kyselen mielipidettäsi. Luulen, että vastasit, kun osasin päättää viisaasti.

Sitten aloin tehdä helminauhaa vanhoista, kissan rikkomista pikkuhelmistä ja simpukankuoren palasista. Jokaisen pujotetun helmen ja sirun kohdalla ajattelin sinua. Siitä korusta tuli lahja syntymäpäiväsankarille ja synnyttäjälle.

Sinä, kun olet itsekin näkymätön, saat sen näkymättömän puolen. Ne kaipuun kyynelhelmet ja sydämen sirpaleet, jotka kertovat ikuisesta rakkaudesta. Äidin ja synnyttäjän rakkaudesta. Minä saan sen näkyvän puolen, korun tai rukousnauhan, jota pidän ranteessani sinun muistoksesi.

Äitinä tietenkin mietin, millaisen elämän olisit elänyt, jos olisit jaksanut.

Mutta sitten taas muistan, että sinähän elit jo ihan hyvän ja täyden elämän. Ikäänkuin olisit ehtinyt kokea saman verran kuin monet vanhaksi elävät.

Muistan. kun poikasena näit unen, jossa oli kirjan sivulla, tietyssä kohtaa teksti: ”Minä olen valo”. Etsimme tuon kohdan vihkiraamatusta, mutta se oli eri kohdassa sivua. Sen sijaan isosta perheraamatusta se löytyi juuri samasta kohtaa, kuin unessasi olit sen nähnyt.

Rukoilen, että tuo valo johtaa ja valaisee tietäsi siellä ajattomuudessa ja iankaikkisuudessa.

Hyvää syntymäpäivää rakas poikani!

 

Iloa syksyyn

Ihanaa, kun syys on tullut ja koulut alkoivat täällä Espanjassakin. Kotikadulla on aamupäivisin taas rauhallista ja iltaleikitkin loppuvat naapurin lapsilta jo ilta kymmeneltä. Kissakin uskaltaa lähteä vueltalleen rauhassa.

Vaikka kesäaikaan oli meteli mahtavaa yötä myöten, olemme jo kahdeksassa mamu-vuodessamme tottuneet yhteen jos toiseenkin espanjan ilmiöön. Tosin aiempina kesinä emme ole kokeneet yli neljänkymmenen asteen lämpötilaa, niin kuin tänä kesänä.

Elokuussa tuli sentään käytyä Suomenkin suvessa. Hyvät muistot jäi. Juhlittiin isolla porukalla siipan synttäreitä, jotka tosin ovat vasta tulollaan. Leikittiin lastelasten kanssa ja käytiin sienimetsässä ja hautausmaalla.

Kaksi edellistä syksyä on mennyt ikävissä merkeissä, mutta tämä syksy tuntuu erilaiselta. Osaan iloita taas. Olen saanut lohdun. Olen kokenut sisäistä parantumista ja vahvistunut. Olen kiitollinen.

Siippa sai lahjaksi ”matkalahjakortin” ja ajattelimme piipahtaa Gordobassa tässä syksyn mittaan. Siitäkin odotan iloista ja piristävää reissua. Kiitokset lahjan antajille.

Ehkäpä saan siitä aihetta seuraavaan postaukseen…